Mahtavaa

Tuntuu että olen ehkä nyt nukkunut  univelkani viikko sitten olleesta yövuorosta lähtien. Viimepäivät Weimarissa ja työpaikalla olivat hauskoja ja samalla haikeita. Onnekseni sain Weimarissa asuvan uuden kaverini samalle osastolle harjoitteluun. Meillä oli ihan huippua kun saimme työskennellä yhdessä. Hän kulki mun matkassa ja toimi tulkkina <3 Tiistaina oltiin Weimarin joulutorilla ja maisteltiin paikallisia herkkuja. Haluisin löytää Suomesta yhdenkin torin, joka pääsisi edes samalle viivalle joulutunnelmassa, kuin täällä Saksassa! Meitä oli kuuden hengen porukka, ja juttua riitti puoleen yöhön asti. Seuraavana työpäivänä huomasi, että olisi ollut järkevää mennä jo aikaisemmin nukkumaan, mutta minkäs teit kun meillä oli niin hauskaa!

Keskiviikkona, aamupesuissa avustaessani, eräs potilas kertoi että kotiutuu tänään illalla. Sen jälkeen hän tuli asiasta hyvin murheelliseksi ja OIKEASTI itki sitä kun ei enää tavata! Hän halusi viettää koko päivän käytävällä seuraillen mitä me hoitajat puuhaamme. Pääsin iltapäivällä vielä näkemään CT-kuvauksen. Vein taas osastoltamme potilaan kuvauksiin, ja jäin paikalle katsomaan. Potilas sai suolistovarjoainetta ennen toimenpidettä ja paikanpäällä hänelle laitettiin vielä varjoainetta kanyylista kyynärtaipeen laskimoon. Potilas voi pahoin ja oksenteli kuvauksen jälkeen jonkin verran. CT-kuvissa tutkittiin lähinnä keskivartaloa ja suolistoa. Saatoin potilaan takaisin osastolle, hän oli melko uupuneen oloinen.


Päivällä autoin mainitsemaani kotiutuvaa potilasta pakkaamaan henkilökohtaiset tavaransa kassiin ja kun vuoroni loppui iltapäivällä, kävin sanomassa hänelle heipat ja että pitää huolen itsestään. Hän murtui taas ja itki melkoisesti. Oli vähän hämmentävää! Hyvästelin hänet kätellen ja lähdin kävelemään käytävää ovia kohti. En pystynyt vilkaisemaan taakseni :D Liikuttava ja surullinen juttu samaan aikaan. Kotona potilasta taitaa odottaa vain yksinäisyys.

Viimeinen harjoittelupäivä meni rutiinina puoleen päivään asti. Jaoimme potilaille lounasta huoneisiin ja avustin erästä potilasta nousemaan istumaan vuoteestaan. Mekaaniset sairaalasängyt täytyy säätää vetämällä vivusta ja nostamalla kahvaa. Halusin oikaista suoraksi sängyn jalkopäästä, jotta potilaan olisi helpomi istua. Noh, sainhan toki patjan vihdoin suoraksi, mutta oma käteni jäi teräsputkien ja tukevahkon potilaan alle! Meni hetki ennen kuin toinen hoitaja tajusi mitä yritin huutaa, "can u please pull it, my hand is under there!" Lopulta vaan kiskoin käteni sieltä iri. Oikean käden etusormen rystynen oli ihan mustana ja sormea oli vaikea liikuttaa. Semmoinen työtapaturma sitten vimosena päivänä... 

Kun minut pistettiin istumaan loppupäiväksi toimistoon kylmäkääre kädessä, saapuivat opettajat minua sopivasti moikkaamaan ;D Piti vakuutella, että kyllä mulla oikeesti täällä ihan hyvin menee! Oli todellakin ihana nähdä Sirpaa pitkästä aikaa! Tilanne oli vaan vähän sillä hetkellä sekava, kun en tiennyt miten käden käy ja miten loppukeskustelu hoituu jos joudun lähtemään näyttämään kättä jossain. Luojan kiitos kylmäkäärö auttoi, eikä käsi tuntunut tunnin jälkeen enää niin kipeältä. Ilmoitin että lähden keskusteluun ja katsotaan sen jälkeen mitä käden kanssa tehdään. Ainakaan enää ei tarvinnut pelätä että kädessä olisi murtumaa, koska siihen ei painaessa sattunut, ja liikuttaminen onnistui. Loppuarvioinnissa Sirpa auttoi kirjoittamaan joitakin kohtia, jotta voisin säästää kättäni allekirjoituksiin <3

Palaveri tuntui nopealta ja hektiseltä, en ollut oikein läsnä koska ressasin kättäni ja että meidän torstain lähtö Berliiniin myöhäistyy sen vuoksi. Työtapaturmailmoitus oli silti tärkeä hoitaa, jotta myöhemmin, jos käsi kipeytyy, sille pytstytään Suomessa jotain tekemään. Loppukeskustelussa saimme kaikki kai tärkeimmät asiat sanottua, ja täältä blogistahan näitä mun mietteitä sitten löytääpi. En välttynyt herkistelyiltä, kun kuulin mitä palautetta harjoittelustani sain. Hävettää olla aina tämmöinen itkupilli! Olo on kaikesta nyt aika kiitollinen. Itse opin harjoittelun aikana arvostamaan lisää peruselintoimintojen terveyttä ja yllätin itseni mukautumiskyvyistäni haastavissa tilanteissa. Sairaalassa työskennellessäni tajusin, että olin silloin paras versio itsestäni, oli helppo olla ystävällinen kaikkia kohtaan ja tehdä asioita aina parhaansa mukaan.

Berliinissä oltiin yksi yö. Essi oli kihlattunsa kanssa toisella puolen Berliiniä, ja mun hotska oli melko lähellä Alexandra Platzia. SILTI onnistuin eksymään etsiessäni oikeaa rakennusta. Vaelsin lähes 2 tuntia 50 kilon kamppeitteni kanssa, rinkka selässä iltapimeässä. Kysyvä ei tieltä eksy, sen opin tältä seissulta! Seuraavana aamuna raahasin kamani Essin hotellille ilmaiseen säilöön, jotta voidaaan helpommin seikkailla perjantaipäivä. Kun selvisin kilsojen kävelyn, metron, junan ja kyselyjen jälkeen perille, ilmoitin Essille etten kulje tällä reissulla enää kertaakaan yksin! :D Vaikka kaikesta selviää kun kysyy ja käyttää päätään vieraassa kaupungissa, silti matkapäivät ovat henkisesti todella raskaita kun on yksin kantamustensa ja epätiedon kanssa. Iskää ja aviomiestä tuli pari kertaa yksin seikkaillessani ikävä!

Ystävällinen nainen haki mulle reitin Springpfuhliin.

Mutta vitsit meillä oli Berliinissä hauskaa! Kuljettiin polkupyörätakseilla kuppiloista toisiin, käytiin joulutorilla (joka oli VALTAVA) ja maailmanpyörässä, sekä syötiin kivoissa paikoissa. Illalla haettiin mun kamat Essiltä ja he saattoivat minut Berlin Tegelille. Essin kihlattu kantoi urheasti koko matkan mun rinkkaa, iso kiitos siitä <3 Oli varmaan väsymystä ja univelkaa ja perus herkistelyä, mutta odotellessani lentoa tuli pari tippaa taas kun muistelin kaikkea kokemaani, ja ystäviä keitä tältä reissulta sain. Mikä on varmaa niin se, että tulen takaisin! Ekaksi Berliini kunnolla läpikotaisin, ja sitten kohti Erfurtia ja Weimaria missä ystäväni asuvat. Ensikesän festareista Saksassa oli jo puhetta ;)

Suosittelen KV-vaihtoa jos teillä opiskeloijoina on suinkin siihen vain mahdollisuus! Saksan kielen osaamisesta on oikeasti apua, mutta kappas, minäkin selvisin :) Puhuttiin monta kertaa silti Essin kanssa, että kannattaa lähteä jonkun koulukaverin kanssa, sillä silloin saa niin paljon tukea niin henkisesti kuin turvallisuudenkin vuoksi. Opin kunnioittamaan lisää erilaisuutta ja kasvatin myös omaa kärsivällisyyttäni. Valitan turhista asioita taas hetken aikaa vähemmän ja tajusin että ihminen kykenee selviytymään melkein kaikesta, kun on oikea asenne. Iso kiitos kaikille opettajilleni ja kiitos kaikista opeista, mitä teiltä olen koulusta saanut. Erityiskiitos ryhmänohjaajalleni Sirpalle, olet korvaamaton! <3

Bis später!